Viikko sitten olin toisessa leikkauksessa, pätkähti 2 viikkoa lisää saikkua 😨
Lääkäri kyllä sanoi, että viikon päästä olet jo ihan kunnossa.
No ei se arvio nyt ihan metsään mennyt. Tänä aamuna viiden viikon tauon jälkeen, tein yksin aamunavetan 😁
Varovasti on vielä edettävä, mutta fiilis oli mahtava! Viimeinkin pystyn taas oikeisiin töihin.
Hiehot katsoi ohikiitävän hetken mykkänä: "Jaa sä oot tullu taas aamuvuoroon?!" Ja taas jatkui huuto "JAUHOJA! REHUA! HETI MULLE KAIKKI TÄNNE!" 😃
Eilen isäntä sanoi, että "Mennään nostamaan vasikka-aidan veräjä pystyyn, niin saa jotaki pihalle". Mä menin jo ennenkö isäntä sai sanottua asiaansa loppuun.
Ja iltanavetalla isäntä otti Pököön ja Maisan riimuun 🐮
Pököö ei ainakaan vielä ollut nimensä veroinen. Sitä jännitti kovasti ja se alkoi aika pian huudella navettaan. Ei olisi halunnut olla ulkona. Ei suostunut maistamaan ruohoakaan. Ehkä ensi kerralla.
Maisa otti huomattavasti rennommin, vaikka tuulenpuuskat sai sen mielen hieman järkkymään. Aloin siinä miettiä, että mitenkä outoa se voikaan olla kun tulee ensimmäisen kerran ulos sisätiloista. Ei pelkästään se kirkas valo, joka vie näkökyvyn hetkellisesti, mutta erilainen pohja sorkkien alla, hajut, värit, äänet ja se tuuli.
Yhtenä vuonna meillä oli vasikkalauma ollut ulkona normaalisti koko kesän, mutta syksyllä oli vesilätäköt mennyt riitteeseen ja se oli yhdelle sonnivasikalle liikaa. Se joutui paniikkiin ja yritti hypätä ikkunasta läpi. Siitäkin selvittiin yhdellä (!) pienellä haavalla ja rikkoutuneella lasiruudulla. Sitä vasikkaa ei laitettu enää sinä syksynä ulos. Muut oli länsisuomenkarjaa, tämä ikkunan läpi yrittänyt oli holstein… Mitä opimme tästä 😉
 |
| Pököö |
 |
| Maisa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti