Kevätkesällä haaveilin tosissani Hetan pitämisestä emolehmänä, mutta koska se ei ottanut tulta allensa, sille on nyt tulossa hakija. Samoin kuudelle muulle.
Aikoinaan, kun talutin elämäni lehmän viimeiselle matkalleen, ajattelin ettei tämän jälkeen minkään eläimen myynti tunnu missään.
Miten väärässä sitä voikaan olla... Aina on joku ylitse muiden jonka lähtö kirpaisee.
Onneksi uskon sielunvaellukseen, josko Heta, Sirkku, Rita, Aprilli, Omppu, Lahja, Pontso, Cobra ja monet muut tulevat vielä jossain elämän vaiheessa vastaan muodossa tai toisessa.
Uusia hoidettavia on tilauksessa, katsotaan kauanko niiden tulo kestää. Tilaukseen laitettiin, että saa tulla saman päivänä, kun edelliset on haettu, mutta ei ne ainakaan tänään tule, kun ei mitään ole kuulunut.
Tuo on yksi syy, miksei minusta tullut karjakkoa. Toki syntymän iloa saa siinä työssä kokea paljon, mutta myös sitä luopumisen tuskaa. Just muutaman päivän lomitettuani navetassa, missä on jalkavaivaisia ja se häntäkin yheltä katkesi, niin tunnen ihan liikaa sääliä siihen hommaan. Kun pitää ajaa lypsylle lehmä, jonka kävely on silmin nähden vaikeaa, ja sitten se kääntyy katsomaan minua niillä tummilla pitkäripsisillä silmillään armoa pyytäen...
VastaaPoistaSinunlaisiasikin on kyllä tällä alalla. Sitä en sitten tiedä miten helppoa se niille on. Onhan tässä tietyllä tavalla kovetettava itsensä. Nytkin meillä on kasvamassa kolme sellaista vasikkaa, joihin olen tainnut nyt jo ihastua liikaa... Altai, Armory ja Ohari.
VastaaPoista