Kuin salama kirkkaalta taivaalta

 Viime viikon tiistain ja keskiviikon välisenä yönä meidän tallissa tapahtui jotain, en tiedä mitä. Mutta meidän rakas tammavanhus oli kaatunut karsinassaan ja piti hirvittävää kolinaa yrittäessään päästä ylös. Yritykseksi se jäi. Hevonen rauhoittui jonkin ajan kuluttua, mutta jäin sen viereen istumaan ja vahtimaan, että aamuvuorossa oleva isäntä pääsi vielä tunniksi nukkumaan.
Aamulla ei mikään ollut muuttunut. Siispä soitto eläinlääkärille, joka käski antaa vaan särkylääkettä. Ei se tullut edes katsomaan potilasta. Eihän ne särkylääkkeet mitään auttanu. Tuntui aivan hullulta syöttää sille hevoskuuri Ketorinia, kun toinen on kuin lehmä poikimahalvauksessa.
Keskiviikkona sitä yritettiin monta kertaa kääntää ettei makaisi koko ajan samalla kyljellä, mutta kyllähän se osoittautui huomattavasti vaikeammaksi kuin mitä oli kuviteltu. Se saatiin nousemaan istuvaan asentoon, mutta siitä se sitten aina kellahti takaisin samalle kyljelle.
Ruokahalu pysyi hyvänä ja se joikin ihan normaalisti kun sangolla tarjottiin vettä. Porkkanat oli sen herkkua loppuun asti.
Torstaiaamuna sen kunto oli selvästi heikompi, se reagoi kyllä ääneeni, mutta vaikutti siltä ettei se nähnyt enää kunnolla ja sen vain sanon, että sillä hevosella oli näkö vailla vertaa.
Yritettiin sitä vielä torstainakin kääntää mutta ei se tuottanut tulosta. Oli tehtävä se kaikkein vaikein päätös ja päästettävä se tuskistaan.
Rita oli meidän ensimmäinen oma hevonen, 13:sta vuodessa siihen hitsauduttiin yhteen ja nyt kun sitä ei enää ole, elämästä ja arjesta on iso pala pois. Oli todella tuskaa katsoa toisen kärsimystä, kun itse ei voinut juurikaan auttaa. Toisaalta lopettamispäätös oli helppo tehdä, koska tiesi ettei Rita siitä enää nouse ja sillä on hirvittäviä kipuja, mutta toisaalta kun se luopuminen on aina niin vaikeaa...
Näin jälkeenpäin olen epäillyt sillä olleen cushing tai jotain muuta aivosairautta.

Rita 1988-2017