Välillä tuntuu, että mä oon ihan väärissä hommissa, kun luopuminen on aina tuskallista, vaikka tämänkin päivän on aina tiennyt tulevan.
Erityinen ikävä jäi Muksista ja Moksista. Ne oli niin hienoja ja kilttejä tyttöjä. Ne tulikin meille juottovasikoina, niin niihin kiintyy ihan toisella tavalla kuin niihin jotka tulee puoliaikuisena nk. teinivasikkana.
Sonni oli meidän oman lehmän, Impin, vasikka toissavuodelta.
Nyt se ei karannut 😀
Se nimittäin karkasi navetasta ollessaan n. 1 kuukauden ikäinen ja paineli tien yli metsään. Meidän oma koira ja 4 miestä sen sai sieltä kiinni parin tunnin etsimisen jälkeen. Isäntä sai "kiitokseksi" vasikalta potkun nenäänsä 😕
Vaan eipä Ikaros sen jälkeen potkinut vaan siitä kasvoi varsinainen herrasmies. Olisi ollut vaikka siitokseen oiva elikko, mutta kukapa sekarotuista olisi huolinut, kun ei puhtaatkaan kelpaa.
Lehmät oli lypsylle tullessa hieman huuli pyöreänä, kun ei ketään näy missään. Natashan piti saada lypsyn jälkeen kiertää tutkien kaikki parret, että onko näössä vikaa vai eikö niitä todellakaan enää täällä ole.
Nyt sitten odotellaan uusia kasvatettavia tilalle.
 | |
| Moksis |
Muhkea perä Moksiksella ainakin. Ja tuo on se asia, minkä takia minusta ei varmaan kukaan olis kovin hyvää emäntää saanut - ei tosin ollut kukaan kyselemässäkään. Olisin surrut luopumista. Jopa siellä tutun navetassa, missä oon apuna käynyt, surin hieholaan syntynyttä vasikkaa, kun joku oli sitä selvästi potkaissut naamaan ja se ei enää jaksanut nousta jaloilleen, kun oltiin tuotu se hieholasta omaan boksiinsa. Lopettaa piti.
VastaaPoistaJuu, Moksis oli muhkea. En millään onnistunut saamaan siitä sellaista kuvaa, jossa sen muhkeus olisi näyttänyt siltä kuin se oikeasti oli.
VastaaPoistaVoi vasikkarassua :( Joillakin on onneton tuuri.